Vieraskynä: Kaikki mitä olet aina halunnut tietää aistiyliherkkyydestä, mutta et ole uskaltanut kysyä…

tai ehkä olet jo kysynyt. Montakin kertaa. Kokosin tähän blogipostaukseen yleisimpiä kysymyksiä ja kommentteja, joita saan kuulla aistisäätelyn erityispiirteisiin liittyen.

Kirjoittanut, Anniina Ala-Soini, Autismiliiton kokemusasiantuntija

Miten kestät sitä kovaa ääntä?

Tätä kysytään joka kerta, jos pidän aistiaiheista kokemuspuheenvuoroa ja käy ilmi, että olen töissä päiväkodissa. Vastakysymys: Oletko koskaan käynyt päiväkodissa? Jos olet, etkö tosiaan keksi sieltä mitään muuta aistiärsykettä kuin kovan metelin? Itse en ole erityisen ääniyliherkkä, joten meteli ei ole kuormittavien asioiden listallani ykkösenä.

Olen kuullut loistavan vertauksen, että autismikirjo on kuin miksauspöytä, jossa on lukematon määrä nappuloita kuvaamassa erilaisia haasteita. Jokaisen autistin nappulat ovat vähän eri asennoissa. Sama pätee myös aistisäätelyyn. Jos joku luonnehtii itseään aistiyliherkäksi, se ei välttämättä tarkoita sitä, että hänen jokainen aistinsa toimisi yliherkästi.

Aistisäätelyn pulmista puhutaan arkikielessä usein aistiyliherkkyytenä, ja sen sanan itsekin valitsin tämän postauksen otsikkoon. Aistisäätelyn erityispiirteet voivat ilmetä kuitenkin myös aistialiherkkyytenä ja aistimushakuisuutena. Yllättävän moni ei tiedä tätä, vaikka olisi itse autisti tai muuten hyvin tietoinen nepsyasioista. Samalla ihmisellä voi olla sekä aistimushakuisuutta, aistiyliherkkyyttä että aistialiherkkyyttä, ja ne voivat ilmetä jopa saman aistin alueella. Esimerkiksi itse tarvitsen sisätiloissa mahdollisimman valoisan ympäristön, erityisesti, jos minun pitää keskittyä tai tehdä jotakin silmän ja käden yhteistyötä vaativaa. Keinovalo ei siis häiritse ollenkaan, mutta ulkona taas olen toimintakyvytön ilman aurinkolaseja. En ymmärrä itsekään, mikä logiikka tässä on!

Kyllä minäkin söisin hitaasti, jos se olisi mahdollista!

Itse taas söisin nopeasti, jos se olisi minulle mahdollista. Aistisäätelyn pulmat voivat kuitenkin olla joskus sen verran suuria, että ne eivät anna valinnan tai jouston varaa. Omalla kohdallani tällaisia ovat ainakin syömiseen ja liike- ja tasapainoaistiin liittyvät haasteet. Jos syön hitaasti työpaikkalounaalla tai vien metroaseman hississä tilaa juuri sinun rattailtasi, en tee sitä ilkeyttäni. Jos ymmärrät ja annat minulle aikaa ja tilaa, yritän vastavuoroisesti olla sinua kohtaan joustava.

Ai, sulla on tuollainen stressilelu.

Rakastin lapsena lukemista. Aina, kun luin, halusin samalla hypistellä langanpätkää tai kankaanpalasta. Jostain syystä tämä tapa tuli myös sen lastenneurologin tietoon, joka tutki minua sairaalassa. Lääkärin mielestä hypistely johtui siitä, että luen liian pelottavia kirjoja. Hän kutsui kankaanpalastani “rauhoitusrievuksi”.

Tapauksesta on kulunut aikaa yli kolmekymmentä vuotta. Ilmiö nimeltä stimmailu on tullut tutummaksi niin sosiaalisen median kautta kuin muutenkin. Fidget spinnerit, popitit ja monet muut hittilelut ovat päätyneet nepsyihmisten apuvälinekaupoista lähi-Alepan hyllyyn. Stimmailusta puhutaan kuitenkin liian usein vain negatiivisten tunteiden, kuten stressin ja kuormituksen kautta.

On vaikea selittää lyhyesti, mitä stimmailu oikein on. Se voi olla melkeinpä mitä vain aistimushakuista käytöstä, joka saattaa vaikuttaa muiden mielestä erikoiselta: liikkumista, ääntelyä, jonkin esineen hypistelyä… Autismi-lehdessä 3/2021 stimmailu määritellään aistimuksia tuottavaksi toiminnaksi, jolla ihminen pyrkii rauhoittamaan itseään, kun ympäristöstä tai omasta kehosta tulee liikaa ärsykkeitä. Näin asia varmasti monen kohdalla onkin. Itse en ole koskaan kokenut, että stimmailu liittyisi ensisijaisesti rauhoittumiseen, vaan ennemminkin se aktivoi minua. Lapsena pystyin keskittymään kirjan lukemiseen ja eläytymään sen maailmaan parhaiten, kun hypistelin samalla jotain.

Mitä ihmettä näille hiuksille on tapahtunut?

Nykyisin parhaat stimmailuleluni ovat omat kynnet ja hiukset. Kynsiä ja kynsinauhoja voi repiä ja leikata– ja myös pureskella, vaikka sitä yritänkin välttää. Hiuksista taas on mukava avata takkuja sormilla. Tykkään pitää hiukset hieman takkuisina, niin ne näyttävät tuuheammilta ja tarjoavat enemmän tekemistä käsille ja aivoille. Hiusten harjaamisesta taas en pidä, joten välillä harjausväli venyy liikaa ja pitkä tukkani alkaa muistuttaa erehdyttävästi Röllin kampausta.

Viime kesänä kävin monen vuoden tauon jälkeen kampaajalla. Olin juuri irrottanut pari isoa takkua hiuksistani, joten niissä oli varmasti melkoisia aukkoja. Kampaaja ihmetteli kauhuissaan, mitä hiuksilleni oli tapahtunut. Hän oli loppujen lopuksi oikein mukava tyyppi ja voisin mennä hänen tuoliinsa uudestaankin. Olisi kuitenkin hienoa, jos jokin kampaamo profiloituisi nepsytietoisena ja-ystävällisenä, eikä siellä tarvitsisi selitellä. On olemassa meitä, joille hiukset tai jokin muu ulkonäköpiirre ei ole ensisijaisesti esteettinen juttu, vaan apuväline.

Kiva! Mäkin olen erityisherkkä!

Mahtavaa! Tiedän kokemuksesta, miten hienoa on löytää oma voimasana kuvaamaan itseään. Mutta vaikka ihmisellä olisi aistiyliherkkyyksiä, hän ei välttämättä ole luonteeltaan tai temperamentiltaan herkkä. Kun vertaan itseäni erityisherkän ihmisen kuvaukseen, olen monessa mielessä päinvastainen. Olen tilannetajuton töksäyttelijä, en osaa lukea toisten tunnetiloja ja vaivaannun helposti, jos joku aikuinen itkee seurassani. Joskus olenkin vitsaillut, että olen “erityismoukka”.

Toivottavasti uskallatte vielä tämän postauksen lukemisen jälkeen kysyä kokemusasiantuntijoilta kysymyksiä! Vastaamme niihin mielellämme ainakin kokemusasiantuntijan työtehtävien yhteydessä. Joskus vain olisi mukava saada kysymyksiin vähän enemmän vaihtelua.